Rantakallio, öljy kankaalle, 2014. Sälevän rannat ovat Kuosmaselle tuttuja. ”Jotkut rannat ovat niin karuja, että aika tuntuu pysähtyvän.” Juha Kuosmanen

Matti ja Liisa 50 vuotta: Kuvataiteilija Juha Kuosmanen asuu lapsuuskodissaan Paloisilla ja maalaa lapsuudesta tuttuja maisemia: "Siinä asiassa ei ole tapahtunut suurta muutosta."

Katri Viitaniemi

Katri Viitaniemi

Kuvataiteilija Juha Kuosmanen muistaa yhä ensimmäisen öljyvärimaalauksensa. Elettiin 90-luvun alkua, ja hän kävi Paloisten koulua.

– 4H-kerhossa kasvatettiin sipuleista kukkia. Minulle tuli tulppaanin sipuli. Kasvatin sen, se kukki ja maalasin sen.

Öljyvärit Juha oli saanut, koska opettaja oli kuvaamataidon tunnilla huomannut hänen lahjansa ja ehdottanut, että öljyvärejä kannattaisi kokeilla.

Sellaiset käytiin Iisalmesta ostamassa.

– Siitä lähtien onkin ollut aina jonkunlainen maalaus menossa.

Kansalaisopiston kuvataidekurssilla Juha innostui kokeilemaan maisemien ja asetelmien maalaamista.

Siitä lähtien kun olen alkanut tehdä kuvia, olen alkanut myös nähdä kuvia.

– Maisema oli ehkä se mieluisin, hän muistelee.

Maisemat löytyivät läheltä: pihapiiristä ja lähiluonnosta.

– Eikä siinä asiassa ole tapahtunut suurta muutosta, hän hymähtää.

Samaa lähiluontoa Kuosmanen maalaa edelleen.

Maisemat muuttuvat vuosien saatossa. Puut kasvavat ja kaatuvat.

Mahdollista on, että olen sattunut syntymään sellaiseen paikkaan joka vastaa luonnettani.

Kuosmanen, 39, kuitenkin sanoo, että enemmän kuin lapsuuden maisemat hän on muuttunut itse. Lapsi katsoo maisemaa toisin kuin aikuiseksi kasvanut taiteilija.

– Lapsi ei ajattele muulta tasolta kuin että siinä nyt on mitä on. Myöhemmin on tullut muutakin tasoa, osin koulutuksen myötä. Nykyään katson ympäristöäni myös taiteilijan näkökulmasta.

Se tarkoittaa sellaista katsetta joka kysyy, olisiko tässä kuva.

– Siitä lähtien kun olen alkanut tehdä kuvia, olen alkanut myös nähdä kuvia, Kuosmanen sanoo.

Taiteilijan katse kiinnittyy arkisessa ympäristössä sellaiseen, joka voisi kääntyä kuvaksi.

Uuteen voisi suhtautua muistaen sen, mitä on ollut aikaisemmin.

– Sellainen joka ei äkkiseltään näytä kiinnostavalta, voikin olla sitä.

Juuri tällaisista maalauksista Kuosmanen ehkä parhaiten tunnetaan: arkisista asetelmista. Niin arkisista, ettei niitä kuka tahansa tulisi maalanneeksi.

Lautasella pari lihapullaa ja perunaan työnnetty haarukka. Pöydälle unohtunut suolasirotin ja pullapitkon kantapala. Tuolin selkänojalle ripustettu takki. Auki repäisty marketin hedelmäpussi.

Maalausten aiheet löytyvät yleensä hyvin läheltä. Lähiluonnosta, tai jopa omasta kodista.

Kuosmanen asuu lapsuuskodissaan Paloisilla. Hänen lapsuudessaan siellä asui kolme sukupolvea, nyt kaksi. Isovanhempia ei enää ole, mutta maatilalla asuvat Kuosmasen kanssa hänen vanhempansa, yksi veljensä sekä isän veli.

Kuosmanen on suorittanut muotoilijan ja kuvataiteilijan ammattikorkeakoulututkinnot Lahdessa. Opintojen jälkeen hän palasi Paloisille. Hänelle se on ympäristö, jossa taiteilijan ammattia on luontevaa harjoittaa.

Taiteilijan työ on perinteisesti mielletty melko yksinäiseksi. Vaikka sen nykyään ei välttämättä tarvitse sitä olla, Kuosmaselle se sopii.

– Minulle on aika luontevaa tehdä yksinäistä työtä, hän sanoo.

– Se saattaa olla luonteenpiirre. Tai sitten se on sen vaikutusta, että täällä nyt on aika yksinäistä.

Onko luonne siis syntymässä saatu vai muotoutunut kasvuympäristön vaikutuksesta? Siitä Kuosmanen ei ole varma.

– Mutta mahdollista on, että olen sattunut syntymään sellaiseen paikkaan joka vastaa luonnettani.

Oman persoonan ja elinympäristön yhteensopivuus on joka tapauksessa hyvä asia. Kun niiden välillä ei ole ristiriitaa, on helpompi olla.

– Ei kaupungissa asuminenkaan erityisen hankalaa minulle ollut, mutta tämä tuntuu silti sopivammalta ympäristöltä. On enemmän tilaa.

Sälevän kallioiset rannat ovat Kuosmaselle tuttuja. Niitä hän on usein veneellä kierrellyt, lapsena ja aikuisena.

Osa rannoista on niin karuja, etteivät maisemat tunnu muuttuneen kolmessakymmenessä vuodessa lainkaan. Karuilla kalliorannoilla puut kasvavat niin hitaasti, että aika tuntuu hidastuvan.

Yksi maalaamisen tarkoituksista Kuosmaselle onkin hidastaminen.

– Jos ajattelee minkälaista tahtia nykymaailma menee eteenpäin, niin jotenkin tuntuu että jotain voisi ottaa mukaan myös menneisyydestä. Nykyhetkestä, joka muuttuu menneisyydeksi.

Kuosmanen toivoo, ettei aiemmin ollut pääsisi unohtumaan, kun on kiire mennä eteenpäin.

– Uuteen voisi suhtautua muistaen sen, mitä on ollut aikaisemmin.

Muistamisessa auttaa, jos on kuvia. Vielä enemmän, jos on tehnyt niitä.

Mitä sitten oli aikaisemmin?

Kun saman katon alla asui kolme sukupolvea, menneeseen pääsi tutustumaan omien isovanhempien kautta. Työikäisten ollessa töissään lapset ja isovanhemmat viettivät paljon aikaa yhdessä.

– Silloin ei ymmärtänyt miten hienoa oli kuulla vanhemman sukupolven juttuja. Ukinkin muistikuvat ulottuivat niin hirveän kauas.

Ei tarvitse mennä kuitenkaan ukin tarinoihin asti, jotta tavoittaa jotain joka nyt on jo mennyt. Kuosmanen muistaa sellaista ihan itsekin.

Hänen lapsuudessaan maalaistalossa elettiin omavaraisemmin kuin nykyään.

– Tarve-esineitäkin tehtiin itse. Ukki teki verkkoja ja mummo kutoi mattoja.

Muistona tästä ajasta on esimerkiksi maalaus aitan yläkerrassa mattoja kutovasta mummosta. Se on maalattu valokuvasta, jonka Kuosmasen sisko otti 80-luvulla.

– Se valokuva alkoi jo haalistua, piti tehdä sellainen kuva joka säilyy pidempään.

Tässä on yksi syy sille, miksi Juha Kuosmanen maalaa. Hän maalaa muistaakseen.

– Nykyään otetaan valtavasti valokuvia, hän aloittaa.

– Vaikka ne pystyvät bittiavaruudessa säilymään periaatteessa ikuisesti, tuntuu jotenkin erilaiselta tallentaa muistoja fyysiseen muotoon vielä tällä tavalla, maalaamalla.

– Kun teen kuvan käsin, käytän sen vielä kerran läpi silmien, aivojen ja käden kautta, ja silloin se tarttuu minun päähäni kyllä paremmin. Silloin muistan.

Etusivulla nyt