Matti ja Liisa 50 vuotta: "Ei Varpaisjärveä saa meistä irti, yritetty on" – siskokset Anna-Kaisa Tolvanen ja Riitta Hynynen ovat monta kertaa lähteneet ja aina palanneet

Kiinni Varpaisjärvessä ja kiinni toisissaan. Anna-Kaisa Tolvasella ja Riitta Hynysellä on harvinaisen läheinen suhde sekä kotiseutuunsa että lapsuudenperheeseensä. Katri Viitaniemi
Katri Viitaniemi

Katri Viitaniemi

Nämä siskokset ovat kiinni kotiseudussaan sitkeällä napanuoralla. Se venyy ja venyy mutta ei katkea, vaan tarpeeksi venyttyään tempaisee nuoran päässä rimpuilijan aina takaisin lähtöpisteeseen.

– Ei Varpaisjärveä saa meistä irti. Yritetty on, sanoo Anna-Kaisa Tolvanen.

– Monta kertaa olen käynyt muualla ja aina palannut.

Pikkusisko Riitta Hynyselle on käynyt samoin.

Opinnot ja työt ovat vieneet Väisäsen siskoksia moneen suuntaan, mutta kerta kerran jälkeen he ovat löytäneet itsensä taas Varpaisjärveltä.

Nyt Anna-Kaisa on asunut synnyinseudulla jo vuodesta 2009. Kolme vuotta myöhemmin perässä tuli Riitta.

Ei mittään epäselvää! Näinhän sen tietenkin piti mennä.

– Emme me etsineet kotia Varpaisjärveltä, hän kertoo.

Riitta työskentelee musiikinopettajana Iisalmessa, ja Iisalmesta asuntoja katseltiinkin.

Jotenkin – ei Riitta osa selittää miten – Varpaisjärvi kuitenkin veti puoleensa. Jälkeenpäin hän ihmettelee, miten muka olikin niin vaikea ymmärtää, minne kuuluu.

– Ei mittään epäselvää! Näinhän sen tietenkin piti mennä, hän kokee nyt.

Lapsuuskoti Jumisilla oli lypsykarjatila. Vuonna 1976 syntynyt Anna-Kaisa ja viisi vuotta nuorempi Riitta oppivat työntekoon jo nuorina.

Vaikeudet ovat sitoneet meitä yhteen.

Niinhän maatiloilla eletään: kaikkia tarvitaan osallistumaan kodin ja kotitilan hommiin. Riittaa ja Anna-Kaisaa tarvittiin kuitenkin erityisen paljon. Anna-Kaisa oli yläasteella ja Riitta ala-asteella, kun äiti sairastui vakavasti. Silloin tyttäret ottivat emännän paikan.

Esikoinen huolehti isän kanssa konehommista ja peltotöistä, kuopus laittoi ruuat ja hoiti muut kotitaloustyöt. Lypsyllä kävivät molemmat. Apua ja tukea saatiin onneksi myös naapureilta, ja siitä siskokset ovat kiitollisia edelleen.

Äidin sairauden ennuste oli hyvin huono. Anna-Kaisa varautui jäämään kotitilalle isän kanssa. Hän opetteli maatilan kirjanpidon ja haki opiskelemaan maatalousalaa. Sinne hän ei kuitenkaan päätynyt, sillä äiti toivoi, että tytär lähtisi sinne minne eniten haluaa: musiikkia opiskelemaan.

Kun siskoksilta kysyy, mikä heitä on Varpaisjärvelle eniten vetänyt, molemmilta saa saman vastauksen.

Perhe. Koti. Rakkaat ihmiset.

Täällä on ihan kaikki mitä tarvitsee ja enemmänkin .

Äidin paranemisen piti olla hyvin epätodennäköistä, mutta hän parani. Raskaat ajat jättivät perheeseen jälkiä. Yksi niistä on se, miten tiivis paketti he edelleen ovat.

– Vaikeudet ovat sitoneet meitä yhteen.

Vaikka molemmilla on omat perheet, lapsuusperhe on luovuttamattoman tärkeä. Puolisoilta se on vaatinut sopeutumista ja ymmärrystä, mutta tiivis paketti on muodostunut myös vävyillä ja lastenlapsilla laajentuneesta Väisäsen perheestä.

– Mehän puhutaan aina meidän lapsista, nauraa Anna-Kaisa.

”Meidän lapsia” ovat Anna-Kaisan ja Teron lapset Kalle, 14 ja Elli, 8 sekä Riitan ja Simon lapset Aada, 7 ja Antti, 5.

Lapset ovat milloin kotona, milloin tädin luona ja milloin mummolassa.

Lapsenhoitoapua Anneli-mummo ja Antero-ukki ovat tarjonneet monenlaisissa tilanteissa. Yleensä hoidettavana on ollut lapsenlapsi, mutta toisinaan oma lapsi.

– Kun kärsin vaikeasta raskauspahoinvoinnista, Simo vei töihin lähtiessään minua äidin luo päivähoitoon, kertoo Riitta.

Perheen lisäksi tärkeä molemmille on lapsuuskoti. Kotitalossa ja sen rantaan rakennetussa mökissä on asuttu milloin minkäkinlaisella järjestelyllä.

Mökki rakennettiin elämänvaiheessa, jossa napanuora oli tempaissut aikuistuneet siskokset yhtä aikaa takaisin lapsuuskotiin.

– Minä renttu keikkamuusikko palasin aamuöisin ravintoloista ja häiritsin jumalanpalvelukseen kohta heräävän kanttorin unia, muistelee Riitta nauraen.

– Äiti sanoi että eihän tästä mitään tule, nyt tehdään mökki niin saa toinen olla siellä.

Nykyään kotitalossa asuu Anna-Kaisan perhe. Riitan perhe asuu kirkonkylällä, ja vanhemmat ovat muuttaneet rantamökistä kylälle.

Elämä on vienyt pois ja tuonut takaisin. Nyt kaikki tuntuu hyvältä juuri näin: lapsuusmaisemissa, lähellä rakkaita.

– Täällä on ihan kaikki mitä tarvitsee ja enemmänkin, sanoo Riitta.

Jumisilla kasvaneista siskoksista tuli muusikoita molemmista: Riitta Hynynen on musiikinopettaja ja pelimanni, Anna-Kaisa Tolvanen kanttori. Katri Viitaniemi

Nyt on meidän vuoromme pitää tätä kylää elävänä

Vasta opettajana työskennellessään Riitta Hynynen todella tajusi, että kaikilla lapsilla ja nuorilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia opiskelemiseen ja harrastamiseen.

– Meille vanhemmat mahdollistivat sen, vaikka asuimme maalla ja kaukana harrastuksista.

Vanhemmat kuljettivat harrastuksiin, mutta tekivät muutakin. Anneli Väisänen oli aktiivisesti ajamassa esimerkiksi sitä, että Varpaisjärven kunnan pitää tarjota lapsille mahdollisuus musiikin opiskeluun maksamalla kuntaosuutta musiikkiopistolle.

– Äidin mielestä varpaisjärveläisillä lapsilla piti olla tasavertainen oikeus musiikin opiskeluun ja harrastamiseen.

Kun Varpaisjärvi alkoi kuntaosuuksia maksaa, Anna-Kaisa ja Riitta olivat ensimmäisten kolmen varpaisjärveläisen joukossa, jotka pääsykokeen kautta musiikkiopistoon Nilsiään otettiin.

– Kun oli kyse tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta, äiti oli tiukkana, muistaa Riitta.

Oman äidin lisäksi siskosten lapsuuden sankareita olivat muutkin maatalojen emännät.

Varpaisjärven seurakunnan kanttorina toimivalle Anna-Kaisalle onkin ollut pysäyttävää olla saattelemassa kirkkomaahan tuota lapsuutensa yhteisöä yksi jäsen kerrallaan. Niinä hetkinä hän on alkanut miettiä omaa tehtäväänsä Varpaisjärvellä.

– Nytkö on meidän vuoro hoitaa näitä hommia, pitää tätä kylää elävänä? Miten ikinä minä osaan olla sellainen emäntä?

Vähän kerrassaan hän on tajunnut, että samanlainen sankariemäntä ei tarvitse olla. Aika on nyt eri.

– Minä teen sitä samaa nyt oman työni kautta. Järjestän tänne toimintaa ja pidän Varpaisjärveä elossa.

Myös Riitta kokee oman vuoronsa vastuunkantajana tulleen.

– Nyt on minun vuoro pitää lapsista huolta ja pitää niitten puolia.

Omille lapsilleen toivoo usein sellaista, josta itse jäi lapsena paitsi. Anneli-äidillä ei nuorena ollut mahdollisuutta opiskella, joten hän halusi tarjota tyttärilleen mahdollisuuden koulutukseen ja harrastuksiin.

Riitta puolestaan kokee olleensa muotteihin sopimaton, villi tyttölapsi. Oikeanlaista tukea tällaiselle lapselle ei ollut saatavilla, ja sitä on pitänyt hakea jälkeenpäin, aikuisiällä.

Omille lapsilleen ja muille nykylapsille hän haluaa parempaa ymmärrystä ja tukea jo lapsuudessa.

Siskokset istuvat Varpaisjärven kirkon urkuparvella ja pohtivat:

– Tänne korpeen on raivattu tämä elämä. Miten valtavasti ovat sukupolvet ennen meitä tehneet täällä työtä!

Enää ei tarvitse raivata korpea, mutta muuta tekemistä elämän edellytysten ylläpitämiseksi riittää. On vain tartuttava toimeen.

– Jos se on ennen ollut mahdollista, niin on se nyt kumma jos ei me näillä nykykeinoilla pystytä samaan!

Kommentoi