Kaisa Heiskanen asuu Petäyksellä ja opiskelee Lapinlahden lukiossa. Hänellä ei ole ollut kiire pois kotoa. ”Minusta on järkevää että saa lukioajan vielä asua kotona”, hän sanoo. Mirja Leinonen

Matti ja Liisa 50 vuotta: Petäysläinen Kaisa Heiskanen, 17, haaveilee tulevaisuudesta, johon saisi mukaansa kotiseudun parhaat puolet: omaa rauhaa ja turvallisen yhteisön

Katri Viitaniemi

Katri Viitaniemi

Ensimmäinen vuosi lukiossa oli raskas. Kotoa piti lähteä joka aamu puoli seitsemältä. Jos koulupäivä olikin lyhyt, kyytiä piti sen jälkeen odotella ja kotona oli joka tapauksessa vasta myöhään iltapäivällä.

– Kyllä helotti kun sain ajokortin! Enää ei väsytä, iloitsee Kaisa Heiskanen.

Ikäpoikkeusluvalla 17-vuotiaana saatu ajokortti teki Varpaisjärven Petäyksellä asuvan Kaisan arjesta sujuvamman. Myös vanhempien arki helpottui, kun Lapinlahden lukiossa nyt toista vuotta opiskeleva kuopus pääsee itse kulkemaan paitsi kouluun myös harrastuksiin.

Käynnit viulutunneilla Lapinlahdella ja ratsastustunneilla Iisalmessa hoituvat nyt ilman vanhempien kyytiapua – tai mummon.

– Niin kauan kun mummolla oli ajokortti hän kuskasi minua yleisurheilukisoihin ja milloin minnekin.

Nykyään ratin taakse istuu Kaisa, ja mummon paikka on vieressä.

Nyt minä kuskaan mummoa kauppaan ja verikokeisiin.

– Nyt minä kuskaan mummoa kauppaan ja verikokeisiin. Ja tosi mielelläni kuskaan, niin paljon hän aikanaan minulle tarjosi kyytejä.

Arki helpottui, kun Kaisa Heiskanen sai ajokortin ikäpoikkeusluvalla. Mirja Leinonen

Maalla asuminen ei koskaan ole harmittanut Kaisaa. Tai no, yläkoululaisena harmitti vähän.

– Joskus ärsytti jos kaikki kaverit oli jossain kylällä ja minä kotona. Tuntui että jään nyt ulkopuoliseksi jostain.

No jäitkö?

Jos olisin kasvanut jossain muualla, en varmaan olisi yhtään samanlainen ihminen kuin nyt.

– En todellakaan, nauraa Kaisa.

– Se oli ihan turha pelko.

Kaisa viihtyy maalla niin hyvin, ettei edes harkinnut peruskoulun jälkeen muuta suuntaa kuin kotikunnan lukiota.

– Ihan alusta asti oli selvää että tulen Lapinlahdelle lukioon. Minusta on järkevää että saa lukioajan vielä asua kotona.

Kaikki nuoret eivät ajattele samoin.

– On niitäkin jotka ovat halunneet pois heti kun mahdollista. Ymmärrän senkin.

Kotiseudulla viihtyminen tai sieltä pois haluaminen ei Kaisan mielestä ole kuitenkaan nuoria erottava asia.

– Kavereita ollaan silti.

Lypsykarjatilalla varttunut Kaisa kokee, että maalaisuus on myönteisellä tavalla nuoria yhdistävä asia.

– Maatalojen lapset löytävät aina toisensa, hän sanoo.

Yläkoulun ruokatunneilla lehmän poi’itus tai peltotöiden eteneminen olivat normaaleja puheenaiheita.

– Joiltakin meni ehkä ruokahalu niiden juttujen takia, hän nauraa.

– Mutta jos asuu maatilalla, se on niin kiinteä osa elämää että näistä on täysin luontevaa puhua kavereiden kanssa.

Äänessä on innostusta ja pilkettä, kun Kaisa kertoo, että lukiossakin on löytynyt juttukavereita peltotöistä puhumaan.

– Lukiossahan olen tutustunut lapinlahtelaisten tilojen lapsiin varpaisjärveläisten lisäksi.

Varpaisjärvi on ollut Kaisa Heiskasen mielestä hyvä paikkaa kasvaa.

– Varpaisjärvellä on vaan jotenkin hyvä olla. Itse asiassa vähän harmittaa, että vietän siellä aikaa enää niin vähän, hän pysähtyy miettimään.

Mutta nuoren ihmisen suunta on se, että opinnot vievät vähän kerrassaan kauemmas kotoa.

Kaisankin arkinen elinpiiri on laajentunut hänen elämänsä aikana vähän kerrassaan. Ensin kotipihasta Paloisten kouluun, sitten yläkouluun kirkonkylälle, ja nyt lukioon Lapinlahdelle. Lukion jälkeen tie vie taas kauemmas.

Vaikka Kaisa on tykännyt maalla asumisesta ”ihan älyttömästi” ja osallistunut mielellään kotitilan töihinkin, ei hän kuitenkaan suunnittele maataloudesta itselleen ammattia. Haaveena on fysioterapeutiksi opiskeleminen.

– Missään hirveen isossa kaupungissa en haluaisi opiskella.

Opintojen jälkeen mieleisin asuinpaikka olisi sellainen, jossa olisi kaikki lapsuudenkodin parhaat puolet.

– Sellainen paikka jossa saisi olla rauhassa ja voisi pitää vaikka eläimiä.

Kaisa haaveilee fysioterapeutin ammatista. Asuinpaikka saisi tulevaisuudessakin olla rauhallinen. Mirja Leinonen

Kun koittaa aika muuttaa kaupunkiin opiskelemaan, Kaisa uskoo kaipaavansa eniten naapuruston turvallista yhteisöä.

– Maallahan ollaan naapureita vaikka asuttaisiin kuuden kilometrin päässä, hän huomauttaa.

Välimatkat voivat olla pitkiä, mutta suhteet tiiviitä.

– Minäkin saatoin pienenä olla hoidossa jossain naapurissa jos vanhemmilla oli töitä eikä mummo ollut kotona. Ja aina löytyy joku joka voi koiran perään katsoa jos ei itse olla kotona.

Kaisa ei usko päätyvänsä pysyvästi kaupunkiin asumaan, mutta ymmärtää että voihan niinkin silti käydä.

– Se on niin monesta asiasta kiinni. Esimerkiksi mistä saa töitä.

Mutta olipa tulevaisuuden koti maalla tai kaupungissa, Kaisa on Kaisa, koska hän on kasvanut Varpaisjärvellä.

– Jos olisin kasvanut jossain muualla, en varmaan olisi yhtään samanlainen ihminen kuin nyt.

Etusivulla nyt